Skip to main content
tyonosaajat ihanatyo
Takaisin

TGIF (Thank God it’s a Friday)

Wikipedia tietää kertoa, että kirjainlyhenne TGIF on peräisin lausahduksesta Thank God it’s a Friday, joka voi myös viitata mm. 70-luvun lopulla julkaistun elokuvan nimeen tai samaisessa elokuvassa kuullun laulun nimeen. Urbaani Sanakirja.com osaa puolestaan kertoa, että suomeksi tuo tarkoittaa Luojan kiitos, että on perjantai. Sitä voidaan käyttää, kun huokaistaan helpotuksesta rankan työviikon jälkeen tietäen, että edessä on kaksi vapaapäivää nautittavaksi.

Sanonta on varmasti monille vanha tuttu ja kovasti kulutettu. Itse törmäsin tähän vasta taannoin työpaikan käytävällä. Ja mikäpä onkaan mukavampaa kuin pikku perjantaihepulit työkavereiden kanssa iltapäivän kahvitauolla. Ja jos ei jo silloin, niin viimeistään työpäivän päätteeksi naulakolla joku huikkaa TGIF:in ilmoille. Harva voi olla siihen silloin yhtymättä.

Työelämän ulkopuolella ei ole TGIF

Työelämän ulkopuolella ollessa viikonpäivät alkavat lähentyä toisiaan. Kaikki päivät voivat olla yhtä arkea tai yhtä vapaata, riippuen siitä mihin ja miten aikansa käyttää. Omakohtaistakin kokemusta asiasta on. Alun ”hengähdystauon” jälkeen päivät olivat useimmiten yhtä arkea. Ei ollut TIGF:ta.
Kun työssä käyvät kaverit hehkuttivat viikonlopun alkua tai harmittelivat kuinka nopeasti viikonloput menevät ja taas on maanantai, tunsi itsenä niissä keskusteluissa pian ulkopuoliseksi. Ulkopuoliseksi perjantaihepuleista ja työyhteisöstä, ulkopuoliseksi kokemuksesta olla osallinen, tarpeellinen ja arvostettu.

”Aivan kuin työttömyys olisi minun vikani.”

Tuona aikana kävin kerran edellisellä työpaikallani. Fiilikset olivat ristiriitaiset; olisi ihana nähdä entisiä työkavereita, käydä rupattelemassa kahvihuoneessa ja ehkä jopa nauraa hyvästi jonkun lohkaisulle. Toisaalta hävetti. Kyllä hävetti! Hävetti se, ettei minulla vielä ollutkaan uutta työpaikkaa. Jokainen varmasti kysyisi missä olen nyt töissä. Mitähän valkoisia valheita sitä lipsahtaisi suusta yrittäessä selittää miksi minulla ei vielä ollut uutta työpaikkaa? Aivan kuin työttömyys olisi minun vikani.

Ja tulihan niitä totuuden muunnoksia: ”Ei tässä mitään hätää. Olen katsos nauttinut elämästä; matkustellut, lukenut, urheillut, pitänyt itsestäni huolta”. No tavallaan totta joo, mutta taisin jättää kertomatta millainen ammatti-identiteettikriisi ja levottomuus sisälläni velloi. Tällä en halunnut lisätä toisten jo ennestään vaivaantunutta oloa. Ja sitähän se minun työttömyyteni toisissa aiheutti, vaivaantuneisuutta. Ei oikein tiedetty millä jalalla olisi seisottu ja miten tilanteeseen olisi pitänyt suhtautua, mitä minulle sanoa.

Kerran kerrottu – ei rasiteta enempää kertomalla.

Tämä työttömyyden kohtaamisen ja puhumisen vaikeus tuli hiljalleen uudelleen mieleeni kun eräs asiakas työnhaun ryhmävalmennuksen päätteeksi kiitteli käytyjä keskusteluja. Sitä, että sai jakaa omia ajatuksia työttömyydestä ja kuulla muiden kokemuksia. Hän totesi, että oli ystävilleen jo kerran tilanteestaan (että oli jäänyt työttömäksi) kertonut. Ja kun he sen (työttömyyden) nyt tiesivät, niin mitä sitä enää samasta asiasta (työttömyydestä) heille puhumaan. Rasittaisi vain.

Mutta kenelle me sitten asioistamme kertoisimme, ellemme ystävillemme, perheellemme ja vaikka niille entisille työkaverille? Ja onko jotenkin hyväksyttävämpää puhua (tai mieluisampaa kuulla) raskaasta työviikosta ja työpaineista tai siitä ärsyttävästä pomosta ja mitään ymmärtämättömistä työkavereista saatikka niistä vaikeista asiakkaista kuin siitä miltä tuntuu olla työtön? Ja mitä se sitten kertoo meidän suhtautumisesta työttömyyteen?

Työssäni kohtaan ihmisiä, jotka kantavat joka päivä mukanaan sitä kirjavaa tunteiden vyyhtiä, joka syntyy, kun yhteiskunnallisesta asiasta tehdään yksilön ominaisuus. Milloin siitä saa pitää edes viikonloppuvapaan?

Kirjoittaja on tuore kevättalolainen Jaana, työnhaunohjaaja ja valmentaja, jolle parasta työssä on vastavuoroisuus. Siinä molemmat voivat vain voittaa.